Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, mitä kaikkea kissani antaa minulle.

Aamut eivät ole enää niin toivottomia, koska en ole koskaan yksin, kun herään. Olivat asiat sitten kuinka huonosti tahansa, niin Elsan silmien tuike saa minut jaksamaan.

Sateella tai ukkosella on mukavaa olla sisällä turvassa ja lämpimässä Elsan kanssa. Ropina vasten ikkunaa on kuin musiikkia varmasti Elsankin korville!

Tv:n katselusta on tullut minun ja kissani yhteistä lempipuuhaa. Tai, eihän Elsa sitä varsinaisesti katsele. Kun töllöstä tulee Amyn lailla, Elsa asettautuu sen ääreen matolle ja patsastelee siinä ylväästi, koska kuvittelee tietenkin, että katselen häntä, enkä mitään ihmeen televisiota.

Kun ajattelen olevani yksin ja satunkin vahingossa katsahtamaan muualle, näen Elsan tuijottavan minua lempeästi jostain (yleensä kiipeilypuunsa ylimmältä tasolta).

Tuntuu hyvältä ruokkia jotakuta toistakin kuin omaa möhöäni.

Kissani neuroottinen hiekkalaatikon kaivelu lohduttaa minua - enpähän olekaan ainoa sekopää tässä talossa.

Elsan läheisyys, pikku kehon lämpö, on jotain... Niin... Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan!

Kun näen Elsan nauttivan antamastani huomiosta, luonnollisesti minäkin saan siitä suurta nautintoa. Ja kehräys on tietenkin maailman suloisin ääni.

Yöllä, kun olen sammuttanut valot ja kömpinyt peiton alle, Elsa loikkaa sänkyyn ja hiippailee lähelleni. Enää ei tarvitse pelätä kummituksia.

Huomenta kissannurkasta.

Viime kerrasta onkin jo aikamoinen tovi. Minäkin olen päässyt taas opiskelemaan, minkä vuoksi jaksamiseni on ollut sitä luokkaa, että olen saanut hoidettua vain pakolliset toimet ja lopun ajan olenkin keskittynyt lähinnä vain olemiseen.

Elsan kanssa on mennyt oikein mukavasti. Se on jatkanut sängyllehyppimislinjaansa, eli paljon ollaan menty eteenpäin kevään piileskelyajoista. Olen ilmeisesti ansainnut sen luottamuksen. : ) En tosiaan tiedä, oliko sen arkailu ainoastaan siitä johtuvaa, että sen entinen omistaja "hylkäsi", vai oliko sen kotiolot niin kauheat.

Oli miten oli, niin Elsa on tullut joka yö viereeni. Se tuntuu oikein odottavan sitä hetkeä joskus, kun satun kukkumaan myöhään. Ei mene kuin hetki siitä, kun olen kömpinyt peiton alle, niin Elsa pomppaa viereeni. Eikä se ole onneksi häirinnyt untani. Paitsi kerran. Se sai ihme hepulin ja ryntäili ympäri sänkyä aamuyöllä! Olikohan sillä vaikutusta siihen, että nukuin pommiin kyseisenä aamuna. En mennyt sitten ollenkaan kouluun sinä päivänä.

Oih. Elsa näkyy vetävän hirsiä kiipeilypuunsa ylimmällä tasolla. Se värähtelee niin kuin kissat tapaavat unissaan tehdä. Hihih! Osaa olla suloinen otus. Näkisittepä sen nyt.