Elsan ulkoilu ja valjaista karkaaminen

Veimme Elsan eilen ulos. Sisältä poistuminen oli melko työlästä, eikä ulkoilmakaan tehnyt tehtäväänsä - innostanut pienokaistamme lähtemään liikkumaan valjaissa. Koiranomistajilla oli varmaan naurussa pitelemistä, kun saimme liikuteltua kissaa vain kantamalla sen paikasta toiseen, eikä se suostunut kuin istumaan paikoillaan. Kaksi suupielet ylhäällä ja kielet ulkona kipittävää koiraa lipuivat ohitsemme, kun Elsa piileskeli ruohikossa apaattisena.

Kyllästyneinä Elsan piristysyrityksiin, päätimme mennä vielä hetkeksi kotipihalleni. Kumppanini meni penkille istumaan, pidellen Elsaa hihnasta. Kun aloin keinua, muuttui Elsa tosi pelokkaaksi. Sen korvat menivät luimuun ja silmät tuijottivat lautasina. Keinun narahtelu ilmeisesti pelotti sitä. Niinpä tulin pois keinusta. Sekään ei enää auttanut, koska kohta Elsa alkoi riuhtomaan itseään irti valjaista. Se pääsi kumppanini taakse, jolloin sen oli helpompaa kiepauttaa itsensä irti. Se tapahtui niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt tehdä muuta kuin huutaa shokissa. Kun näin Elsan siinä vapaana, ehdin ajatella vain, että tässä tämä nyt oli - menetin Elsan.

Käänsin shokissa selkäni sille kaikelle. Meinasin luovuttaa kokonaan ja vajota itsesääliin, kunnes jokin ääni sisälläni käski minua pysymään vahvana. Käännyin takaisinpäin ja näin kumppanini lähestyvän Elsaa. Ajattelin, että on mahdotonta saada ulkona vapaana oleva eläin kiinni. Kuitenkin, Elsa pysyi paikoillaan, eikä osoittanut villikissan ominaisuuksia pinkaisemalla pakoon. Onneksi, sillä asun keskustassa, jossa vilisee autoja! Kumppanini sai Elsan pyydystettyä syliinsä. Kävelimme sisään, minä mitään puhumatta. Tapaus veti minut hiljaiseksi, koska oli lähellä tapahtua jotain todella kauhistuttavaa. Tuntui hirveältä, ettei tapahtumien kulkua osannut ennakoida. Oli turhan lähellä, että olisin menettänyt ihanan, rakkaan, korvaamattoman tärkeän Elsani!

Tämän vuoden ensimmäinen kevätretki

Moro!

Käytimme viime torstaina Elsaa ulkona. Valjaiden laittaminen oli hankalaa, koska pikkuneiti kiukutteli siihen malliin, mutta onnistuimme lopulta. Kun olimme päässeet pihalle, alkoivat asiat sujumaan sulavammin. Näytti siltä, että Elsa tunnisti pihan aikaisemmilta retkiltä. Ensimmäiseksi se halusi pusikkoon. Sieltä se vähän seuraili autoja lähietäisyydeltä. Niitähän se seurailee aina ikkunastakin! Nyt se pääsi katsomaan ihan läheltä. :)

Saatuamme houkuteltua (kannettua) Elsan pois pusikosta, alkoi se pian vetää meitä kuin pässiä narussa. :D Se halusi taas taloamme vastapäiseen metikköön. Siellä se oli kuin kotonaan ja teroitti jopa kyntensä puunrunkoon! Ikävä kyllä, se olisi taas kovasti halunnut aidan toiselle puolelle jonkun suureen pihaan. Varmaan, kun sillä puolella on niin paljon vihreää. Kun taas metikkö, jossa käyskentelimme, on täynnä koiranpaskaa. Mielelläni olisin kyllä itsekin mennyt aidan toiselle puolelle, jos toisten pihoihin olisi lupa noin vain astella. No, siinä tohinassa, kun estelin Elsaa menemästä aidan välistä, kävi pikku onnettomuus: Astuin ainoillani löysään koiranpaskaan. Hyi olkoon sitä lemua..! Elsalla oli varmasti hupia kerrakseen, kun sen mammalle kävi noin hassusti.

Retki kommelluksineen osoittautui kuitenkin sen arvoiseksi, kun pääsimme takaisin kodin lämpöön. Elsa vaikutti yhtä aikaa sekä virkistyneeltä että helpottuneelta. :) Täytyy sanoa, että sitä me muutkin olimme. Ulkoilma piristää!